Miksi?

Kamarimusiikkia ja yhteissoittoa, miksi?

Arvoisat trumpetinsoittajat ja heidän vanhempansa!

Kuten olette varmaan jo huomanneet sisältää soittoharrastus paljon muutakin kuin vain

omia soittotunteja. (Orkesteri, teoria, kotiharjoittelu yms.) Nykyinen opetussuunnitelmamme painottaa yhteismusisointia eli

kamarimusiikkia ja orkesterisoittoa. Opettaja päättää, kuinka käytettävissä oleva tuntimäärä jaetaan omien soittotuntien ja kamarimusiikin välillä.

Haluan itsekin opettajana painottaa

erityisesti kamarimusiikin/yhteismusisoinnin puolta trumpetinsoiton opiskelussa. Tästä syystä meillä on sopivin välein kamarimusiikkiviikkoja, jolloin normaalin soittotunnin sijaan soitamme paljon yhdessä.

Järjestämme myös paljon soitettavaa kaikkien vaskisoitinten kesken, joten soittajilla on mahdollisuus tutustua myös muihin kuin oman soittimensa soittajiin.

On hyvä miettiä ajoittain, mihin soitolla tähdätään. Kovin monesta soittajasta ei tule

maailman konserttilavoja kiertävää solistia. Tällä hetkellä maailmassa ei ole montaa

trumpetistia, joka elättäisi itsensä pelkästään orkesterien edessä sooloilemalla. Ammattilaiset siis soittavat orkesterissa ja/tai opettavat. Jos ei tähtää ammattiin, voi soittoharrastusta jatkaa vielä aikuisiälläkin. Harva kuitenkin jaksaa harjoitella ihan vain harjoittelemisen vuoksi yksin kotona vaan menee mieluummin esimerkiksi harrastajaorkesteriin, joita Suomessa on lukuisia. Trumpetti on orkesterisoitin ja siksi sen opiskelussa yhteissoitto eli kamarimusisointi on hyvin olennainen osa.

Yksin soittaessa soittaja keskittyy enemmän pelkästään perustekniikkaan ja soittimen

hallintaan sekä mahdollisiin tulkinnallisiin seikkoihin. Yhdessä soittaminen mahdollistaa

sen lisäksi monien muiden yhtä tärkeiden asioiden harjoittelun. Yhdessä voimme tarkastella intonaatiota, yhtäaikaista soittoa (time), eri stemman soittajan roolia suhteessa muiden stemmojen soittajiin, sektion sisäistä balanssia, fraseerausta, sosiaalisia taitoja (kunkin stemman soittajan työnjako/vastuualueet sektion sisällä) ja selviytymistä erilaisista nuoteista. Edellä mainittujen asioiden toteuttamisen pienin yksikkö on kvartetti, eli 4 kpl soittajaa.

Orkesteri/kamarimusiikkisoitto on siis yhtä tärkeä osa soittamista, kuin tunneilla käyminen.

Useinkin orkesterinuotit ovat joko hieman liian helppoja tai liian vaikeita. Suurelle joukolle on mahdotonta löytää sopivaa soitettavaa jokaisen soittajan senhetkinen taso huomioonottaen. Yksi osa muusikkoutta on taito selvitä esimerkiksi liian vaikeista nuoteista vaikuttamatta suuremmin konserttikokonaisuuteen tai vastaavasti olla tylsistymättä, jos nuotti onkin kovin helppo. Yleensä haastetta kuitenkin löytyy jokaiselle jollakin osa-alueella. Orkesteri/kamarimusiikkinuotteja tutkaillaan myös soittotunneilla, joten ei pidä masentua, jos jokin nuotti tuntuu aluksi liian vaikealta, saamme sen yhdessä kyllä vähitellen esityskuntoon.

Seuraavassa muutamia huomioita yhteissoitosta/kamarimusiikista/sektiotreeneistä, millä nimellä sitä nyt kutsutaankin:


-Ryhmätunneillani käydään yleensä aina aluksi läpi samoja soittoteknillisiä asioita, kuin mitä jokaisen omilla tunneilla.

Ryhmän etuna on, että soittaja pääsee ikään kuin vakoilemaan, mitä toinen tekee. Sitä kautta opitaan paljon asioita.
Itsensä vertaaminen muihin voi olla positiivinen juttu. Minä koetan pitää huolen, että se ei käänny negatiiviseen puoleen.

Tietenkin jokainen oppii omaa tahtiaan, enkä pyri luomaan lannistavaa kilpailuhenkeä, eikä toisille kuittailua/
kommentointia ikävään sävyyn sallita luokassani.

- Yksin on aina kaikkein helpoin soittaa. Heti, kun mukaan tulee toinen soittaja, vaikeusaste kasvaa huimasti. Oman soiton lisäksi täytyisi pystyä kuuntelemaan, mitä toinen/toiset tekee, eikä seota omissa nuoteissaan. Eri äänenkorkeudet, rytmit, fraseeraukset, dynamiikat yms. hämäävät aluksi. Kuitenkin orkesterisoittimen soittajille, mihin trumpettikin lukeutuu, on aivan välttämätöntä hallita kyseiset asiat, kysymys kun on pääosin yhdessä soittamisesta.

-Yksin soittaessa on mahdotonta harjoitella intonaatiota, kun ei ole mitään ,mihin omaa intonointia verrata. Pianisteilla tätä ongelmaa ei ole, soitin kun vireessä aina. (Tai oikeastaan ei ole, jos tarkkoja ollaan, mutta en ala luennoimaan viritysjärjestelmistä tässä kohtaa.) Intonaatio, kyky/taito soittaa hyvässä vireessä on jokaisen orkesterisoittajan tärkeimpiä avuja. Sitä voidaan opetella ainoastaan ryhmässä.

-Motivointi. Kuinka saada pojat pysymään soittamisen parissa? Kuinka luodaan yhteisöllisyyttä, ryhmähenkeä?
Kuinka soittamisen saa pysymään kivana, kaikesta yksinpuurtamisesta huolimatta? Olen katkerasti kokenut, kun
juuri lupaavan vaiheen soitossaan saavuttaneet lopettavat. Pojilla varsinkin syy tuntuu olevan kavereiden puute.
Kavereita ei tule, jos käydään kerran viikossa yksin soittotunneilla. Orkesterissa aika ei riitä tutustumiseen.
Tarvitaan jokin muu viitekehys: RYHMÄ SUURINPIIRTEIN SAMAN IKÄISIÄ, SAMAA SUKUPUOLTA OLEVIA SOITTAJIA.
Iän karttuessa ei ole niin väliä, koostuuko ryhmä myös molemmista sukupuolista. Ryhmässä tutustutaan, tohistaan, hölmöillään, melskataan, soitetaan ja SAADAAN SOITTAVIA KAVEREITA. Joku muukin kiva tyyppi soittaa. Los Simpans ja Värikkäät Tötteröt ovat tästä hyvä esimerkki. Kun on soittavia kavereita, soitto innostaa. Se sitouttaa harrastukseen, kenties jopa jotkin vaikean murkkuiän yli. Opintojen keskeyttäminen ja poikien vähyys soittamisen parissa on tällä hetkellä maanlaajuinen ongelma, jota koetan omalta osaltani olla ratkaisemassa.


Taiteen perusopetuksen yleisen oppimäärän opintosuunnitelma, jota vastaavissa musiikkioppilaitoksissa ympäri suomen pyritään toteuttamaan, painotetaan yhteissoittoa. Konservatoriossa ja musiikkiopistoissa muun muassa Helsingissä, Tampereella ja Hämeenlinnassa on yleinen linja, että oppilaalle kuuluvat 35 opetuskertaa vuodessa voidaan JAKAA yksityistunteihin ja yhteissoittoihin, opettajan harkinnan mukaan. Tämä ei siis ole Kokkolalainen keksintö, vaan ihan yleisesti hyväksi todettu asia. Meillä Kokkolan vaskipuolella asiaan on tosin tartuttu joitain muita paikkoja pontevammin, ja todella lupaavin tuloksin. Järjestely tosin vaatii meiltä opettajilta enemmän töitä; organisointia, joustoja työaikoihin, kykyä säveltää ja sovittaa sekä ryhmänhallintataitoja, joka on oma pedagogiikan alueensa. Kaikista ei tähän ole, opettajan kannalta kaikkein helpointa on pitää vaan se jokaviikkoinen tunti omassa luokassa, vakituiseen aikaan. Tietysti tämä vaatii myös joustoja jokaiselta perheeltä, kaikille sopivaa yhteistä harjoitusaikaa on mahdotonta löytää, lapsen kuskaaminen soiton pariin vaihtuviin aikoihin vaatii erityistä tarkkaavaisuutta ja sovittelua muiden menojen suhteen. Itse suhtaudun asiaan näin; jos haluaa saada, on pakko antaa.

Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat.

Oma lukunsa on informointi. Olen koko ajan yrittänyt selkeyttää informaatiolappuja. Niiden lukeminen vaatii myös pysähtymistä ja keskittymistä vanhemmaltakin ihmiseltä. Olen koettanut myös rytmittää informaation antoajankohdan: 2 viikkoa ennen muutoksia on mielestäni sopiva, sitä ennen annetut aika-taulut unohtuvat, sitä myöhemmin on liian myöhään monen perheen viikoittaisten menojen suunnittelun kannalta.

Tiedot täytyy myös osata siirtää itselle jonnekin ylös, kännykkään yms. Lapsilla ei ole siihen edellytyksiä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä informaation välityksen kehittämisen suhteen.

Yksi asia, mikä yhteisharjoituksien toteutusaikoihin vaikuttaa, on käytettävissä olevat tilat. Ne ovat todella kortilla, Konservatoriolla käyttäjiä on paljon.

Tähän täytyy vielä todeta, että oman talomme johto on antanut meille vapaat kädet toteuttaa yhteissoittoasiat kuten parhaaksi näemme.


Suomen Musiikinopettajien liiton kanta asiaan on, että oppilas maksaa opiskelupaikastaan, ei pidettyjen tuntien määrästä.

Itse kyllä koetan mahdollisuuksien mukaan katsoa, että jokainen saa varmasti oman osansa. Koetan myös pitää
tuntitilanteeni tehokkaana.

Sami